Vapaus karvan varassa

Jaksamiseen en tarvitse muuta kuin tulevaisuudennäkymän, jossa voin toteuttaa syvintä olemustani. Todennäköinen mahdollisuus ajan horisontissa, jolloin henkilökohtaiset valintani eivät enää orjuuta minua elämään piilossa; kelpaamattomana kokemuksiani köyhemmille, väestökontrollin miekan roikkuessa ylläni, alati uhaten yhteiskuntastatustani ja resurssivirtaani.

Tämän dilemman verhoon olen pistellyt reikiä jo monet vuodet, joskus repäissen enemmänkin peläten koko höskän hajoavan päälleni. Se kestää toistaiseksi, mutta on jotain, joka vaatii pikaisesti täydellistä kaatumista. Yhteiskunnan rakentama identiteettimuuri hampuusin ja hampuusin puolison suvun välillä. Todellinen kasvatuskaapista ulos tuleminen ja absoluuttinen vakuutus ettei kukaan käytä itsekkäästi sitä tietoa hyväkseen koskaan, pyrkien vahingoittamaan hampuusia.

Tiedättekö mitä tapahtuu eläimelle, joka ei kasva turvallisen tuntuisassa ympäristössä. Häkki heiluu, kuuluu satunnaisia kovia ääniä ja häkin välittömässä läheisyydessä liikkuu petoeläimiä?

Kun kyllästyy juoksemaan tai piiloutumaan kivien taakse, on olemassa jäljellä enää yksi keino vapautua tuosta synkästä paikasta: Nouse ylös ja katso lohikäärmettä silmiin, kohdatkaa sellaisena kuin olette.

Mutta jos minun ei sen jälkeen anneta jatkaa viettämääni elämää, en usko enää pääseväni kipuamaan juuri tälle istuimelle. Ja vaikka minun annettaisiin jatkaa näennäisesti rauhassa, yhä useammalla olisi terät miekkaa riiputtavan narun ympärillä, alistaen minut heidän miellyttämiselleen ja vallantahdolle.

Vääristä mielipiteistä, laittomista päihteistä sekä toimintapiirin ulkopuolisesta tarkkailusta vapaat eivät voi ymmärtää hampuusin tilannetta, en ainakaan usko. En usko että terveydenhoitajat jotka sitovat 16 vuotiasta Teijaa sänkyyn hasispiipullisen jälkeen, ei psykiatrit, jotka hoitavat näennäisesti tervettä 21 vuotiasta Mattia osastolla muutaman kuukauden budiputken päätteeksi – eikä poliitikot, joiden täysi-ikäisyyteen astuvat lapset haastavat koko heidän maailmankuvansa kaivamalla jointin esille patiobileissä.

Toistaiseksi makaan selälläni ja katson pääni yllä roikkuvaa miekkaa. Tarkkailen sen hiljaista liikettä tuulenvireessä ymmärtääkseni mikä tekee siitä uhkaavamman; metallin kovuus, ihoni pehmeys vai etäisyys silmistäni sen kärkeen. Tässä on koko sen olemus, mutta mitä on sen jälkeen, jos se – viimein vuosien jälkeen – tippuu?

On vain yksi keino ottaa selvää, mutten halua kiirehtiä, vaikka kärsivällisyyteni alkaakin olla lopussa. Nojaan siis taaksepäin ja tönäisen miekan kärkeä jälleen hellästi, jotta näkisin kuinka kauniisti se tuulessa heiluu, vapautta luvaten.

– piski

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: