Hamppublogi

Perustuslakia on vaikea muuttaa. Eräässä kyselytilaisuudessa Erkki Tuomiojan vastaus kysymykseen ”onko teidän mielestänne oikein tehdä perustuslakiin muutoksia ilman kansanäänestystä” vastaus oli ”se on ainoa laillinen tapa.” Tottahan Erkki puhui kun diplomaattisen vastauksensa antoi. Parlamentaarisessa demokratiassa päätökset tehdään eduskunnassa ja myös kysymys päätöksentekotavasta jonkun tietyn asian harteilla lepää loppujen lopuksi eduskunnassa. Kansalaisilla, ilman kapinaa, on hyvin vähän mahdollisuutta vaikuttaa päätöksiin. Parlamentaarisessa demokratiassa voimme vain päättää kuka päätöksiä on tekemässä, emmekä suinkaan mitä he päättävät.

Suomi on perustuslaillisesti kaksikielinen maa. Ruotsin pakko-osaaminen on jäännettä ruotsin vallan ajoilta, jolloin haluttiin pitää huoli että päätöksenteossa kolikko kallistuu aina mieluummin Ruotsiin päin, kuin että punamieliset maalaiset saisivat mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon. Sadassa vuodessa on tapahtunut melkoisesti, mutta pakkoruotsi on ja säilyy, ilman että sen vaikutuksia olisi koskaan mietitty uusiksi.

Jos valtio on laiva, niin nuo perustuslakiin kirjoitetut asiat ovat painolasti, joiden sijoittaminen ruumassa vaikuttaa laivan kurssiin. Kapteeni pyrkii aina aika ajoin korjaamaan kurssia kohti toivottua satamaan, mutta liika paino jommalla kummalla puolella ohjaa laivan ajan kuluessa pois kurssilta. Pakkoruotsi on iso määrä roinaa paarpuurin puolella. Kapteeni ei tätä tiedä, sillä hän on jättänyt lastin sijoittelun ruumavastaavan huoleksi. Kapteenia kiinnostaa vain, että kaikki oleellinen on mukana.

Mielestäni pakkoruotsi edelleen antaa epäreilun edun valtion virkoihin niille länsi-suomessa asuville, jotka kuulevat ja näkevät ruotsia päivittäisessä elämässään. Itä-suomessa on helpompaa törmätä venäjänkielisiin kuin ruotsinkielisiin. Ilman tutkimusdataakin olettaisin, että keskimääräisesti peruskoulun ruotsin arvosanat ovat korkeammalla länsi-suomessa kuin itä-suomessa. Tämä eriarvoisuus ei kuitenkaan yksinään riitä perusteluksi pakkoruotsin poistamiseksi.

Mutta ajatellaanpa asiaa niin, että mihin muuhun hyödylliseen lapsemme voisivat aikansa käyttää, jos heitä ei pakotettaisi lukemaan ruotsia toisena kielenä. Globalisaatio puskee päälle kovaa tahtia. Jo pelkästään venäjänkielen tulkeista on tällä hetkellä huutava pula. Jospa pitäisimme koulussamme pakollisena oppia vähintään kahta kieltä suomen lisäksi, voisimme laajentaa osaamistamme kauemmaksi maailmaa. Espanja, saksa, ranska, portugali, venäjä ja hindi takaisi mahdollisuuden myydä osaamistamme lähestulkoon kaikkialle maailmaan. Eikö tämmöinen asettelu selkeästi parantaisi kilpailukykyämme, kun nuoret viimein pääsevät työelämään?

Oma kysymyksensä on käytännön järjestelyt, mutta käytännön järjestelyt ovat aina vain organisointikysymys. Toki yksi opettaja voisi käydä viikossa opettamassa useampaa kuin yhtä koulua ja toki, useampi opettaja pystyisi työllistämään itsensä helpommin. Eikä ajatuksenani edes ole se, että kaikissa kouluissa tarjottaisiin kaikkia kieliä, vaan ruotsin tilalle olisi mahdollisuus valita yksi muutamasta. Varmastikin nykyajan tietotulvasta lapset osaisivat päättää minkä kulttuurin kieliopinnot heitä kiinnostaisivat eniten.

Tämän kertainen paasaamiseni liittyy hamppuun ainoastaan laiva -metaforaltaan ja perustuslaillisin tosiasioin.

– piski

Joko olet kertonut vanhemmillesi hamputtelustasi? Vai ottivatko he asian esille kasvatettuasi rastat tai saapuessasi takaisin Amsterdamin lomalta? Löysivätkö he viljelmäsi, vai taluttivatko poliisit sinut kotiovelle silmät vielä verestäen?

Eettisen valinnan tehtyään, tai itseasiassa vielä päätöstä tehdessä, hampuusi joutuu törmäyskurssille lähiomaistensa kanssa. Yleensä sisaruksien tai serkuksien kanssa ei ongelma ole läheskään yhtä suuri kuin sen auktoriteetin, jonka (toivottavasti hyvää tarkoittavan) mielivallan alaisena nuori on joutunut elämänsä elämään. Hampuusiuden myöntäminen omille vanhemmille on mielestäni aikuiseksi kasvamista, vahvuutta seisoa mielipiteensä takana, sekä osa pesästä lentämisen prosessia.

Jos isäsi on poliisi, pesästä lentäminen voi olla hyvinkin pysyvää, mutta reaktiot vaihtelevat ihmisestä toiseen. Parikymppisten hamputtelunsa myöntäneiden osalta, mitä olen tarinoita kuullut, reaktiot ovat vaihdelleet uteliaan neutraalista parin viikon sairaslomaan. Omistani, yli viisikymppisistä vanhemmistani isä on se neutraalimpi yksilö (joka ei välttämättä oikein tiedä miten suhtautuusu asiaan), kun taas äiti meni hiljaisesta shokista kyyneleisiin, pelon aiheena ollessa nimenomaan epärationaalinen yliannostuskuolema, tai moneen kertaan pätemättömäksi osoitettu porttiteoria.

Vanhempien pelon taustalla on tiedon puute. Luonnollisesti he eivät ole omassa elämässään millään määrin kiinnostuneita kannabiksen moninaisista käyttötarkoituksista, eivätkä sattuman kautta omaa syvällistä tai välttämättä paikkansapitävää tietämystä. Vuosikymmenien aikainen propaganda on juurtunut syvälle, vaikka he omaavat jonkinlaisen yleisen käsityksen kannabiksen käytön laajuudesta. Minun tapauksessani suhtautuminen ristiriitaiseen tietoon oli vihamielistä, vaikka esitin näkökulmani päihteiden vaarallisuuteen suomalaisen tutkimuksen kautta.

Ymmärtämättömyyden ylityksen korkea kynnys

Moni pelkää vanhempiensa suhtautumista myönnettyyn hamputteluun. Jotkut kuitenkin kokevat tilanteen kieltämisen lähipiiriltään epärehelliseksi myös itseään kohtaan. ”Miksi en näe tässä mitään väärää, mutta silti pelkään lähimpien ihmisten reaktioita siihen minkä koen oikeaksi?” Jotkut pelkäävät aiheellisesti ylireagointia, kun taas osalla pelko on aiheetonta. Yleensä vanhempien rakkaus omia lapsiaan kohtaan antaa mahdollisuuden rationaaliselle keskustelulle, eikä rakkaus lopu sen vuoksi, että jo aikuisen lapsen kanssa oltaisiin eri mieltä.

Yksinkertaista vastausta siihen miten kertoa kannabiksen nauttimisesta vanhemmilleen ei ole. Ensimmäinen asia mietittäväksi on ne eettiset perustelut, jotka tekevät hamputtelustasi sinulle hyväksyttävää. Toiseksi suosittelen varautumaan jollakin helppolukuisella tutkimuksella, esimerkiksi Pekka Saarnion ”Alkoholin ja kannabiksen haittavaikutusten kautta suomalaiseen huumausainepolitiikkaan” sisältää selkeästi ymmärrettävän katsauksen alkoholin ja kannabiksen vaarallisuuteen, sekä ongelmalliseen päihdelakiin. Kolmanneksi kannattaa varautua siihen, että prosessi tiedosta jonkinasteiseen hyväksymiseen vaatii aikaa ja sisältää sekä ylä-, että alamäkiä.

Mutta miksi pitäisi kertoa, jos ei näe sille mitään syytä? Syytä ei välttämättä vielä ole, mutta vanhempien ikääntyessä heidän lapsiaan alkaa kalvamaan huoli heidän hyvinvoinnistaan. Yleisimpiin vanhusten särkyihin hamppu olisi hyvä lääke ja moni ikääntyvä voisi parantaa elämänlaatuaan viihdekäytöllä, sekä välttää sortumisen tuhoisaan alkoholinkäyttöön existentiaalisen ahdistuksen kasvaessa. Lisäksi itse näkisin hamputtelun kieltämisen vanhemmiltani, varsinkin kun en itse pidä sitä paheena, ajavan minua kauemmaksi vanhemmistani, niin kauan kuin he eivät sitä täysin hyväksy.

Eikä sitä täysin hyväksytä, vaikka sanotaan että hampuusia ymmärretään. Ikävä kyllä, jokainen on jossain määrin ennakkoluulojensa vanki, kunnes se on itse koettu.

– piski